Mehtäläisen elämäntapa

Perheemme harrastukset keskittyvät vuodenajasta riippuen aina tavalla tai toisella luonnossa olemiseen ja ravinnonhankintaan: metsästykseen, kalastukseen, keräilyyn, kasvattamiseen. Näin ei ole aina ollut, eikä sitä kohti ole tietoisesti kuljettu, mutta niin siinä näköjään kävi. Päivätyössäni historian ja yhteiskuntaopin opettajana yläkoulussa ja lukiossa saan hyödyntää akateemista koulutustani ja intohimoani. Määtilalla vallan ottaa mehtäläisen mieli  ja karjakon sielu. Se, joka kulkee, keräilee ja istuksii metsissä tai laitumen laidalla koirien ja lampaiden kanssa.

Lampaiden verkkainen ja lempeä, vaatimaton olemus lumosi.  Ne osoittavat joka päivä konkreettisesti, miten vähän lopulta tarvitaan tyytyväiseen elämään: Riittävästi puhdasta, laadukasta ruokaa ja vettä, siihen päälle vähän tarpeellisia lisukkeita. Suojaisa kotikolo johon vetäytyä lepäämään ja pysyvä, turvallinen laumayhteisö. Tilaa kuljeskella, nähdä sopivasti vaivaa ravintonsa etsimisen eteen. Mahdollisuus toteuttaa lajityypillistä käyttäytymistä. Siinä on oma sanomansa meille aina lisää ja enemmän halajaville ihmisillekin.

Lampaiden myötä tuli luonnollisesti myös villaa. Kun raaka-ainetta oli, sitä piti opetella jalostamaan jottei arvokas materiaali menisi hukkaan. Näin tulivat mukaan erilaiset villaan liittyvät käsityötaidot. 

Lampaista pientilaksi

Vaikka kyseessä on joutilas katras, pelkällä mutu-tuntumalla heitä ei hoideta. “Lammasfarmarin” ammatillisista opinnoista huolimatta Määtilan katras on ollut koko ajan pieni, noin 10 uuhen kokoinen, ja tulee olemaankin. Se on osoittautunut sopivaksi määräksi laumaeläinten hyvinvointia, pientilan käytettävissä olevaa laidunalaa ja työaikaa ajatellen. Kun asiat ovat kohtuullisissa mittasuhteissa, niiden kanssa työskentelee kuormittumatta. Siksi myös siipikarjaa on vain sen verran, kuin niiden laumakäytöksen kannalta on tarpeen. Tällä hetkellä määtilalla asustaa reilu parikymmentä kotieläintä: lampaat, kanat, ankat, paimen- ja metsästyskoirat sekä kaikkia mahdollisia virkoja toimittava kissa.

Paimenmatka

Jos on lampaita muttei riittävästi laidunta, sitä alkaa sekä toivoa kollegaa karkulaisten kotiintuomista varten että katsella rehevien joutomaiden suuntaan hyödyntämismielessä. Näin tuli tarve paimenkoiralle. Mukaan kuvioon tulivat lapinporokoirat ja perinteinen paimennus. Oppivuodet, kun haparoitiin ja tehtiin virheitä, mutta myös opittiin viestimään kolmen eläinlajin kesken ja luotiin suhde keskinäiseen luottamukseen perustuvana laumana. 

Tilan nimessä oleva Heinäjärvi viittaa alueella olleeseen järveen, joka on aikoinaan kuivatettu peltomaaksi. Nykyään Heinäjärven lehtomaisessa metsikössä kasvaa nimensä mukaisesti paljon heinää ja muuta rehevää aluskasvillisuutta. Täydellistä lampaille. Siellä me kuljemme ja laidunnamme, vähän niinkuin paimenet ennenvanhaan. Ja ennenvanhaan tämänkin tilan alkuperäiset asuttajat kuulemma veivät lampaita Heinäjärven laitamille syömään. Paluuta lähtöpisteeseen.

Lähiruokaa

Oma kasvituntemus alkoi karttua näiden lampaiden “eväsretkien” myötä. On kiehtovaa katsella, mitä kasveja lampaat milloinkin valitsevat syödä. Tiedonhankinnan ja kaupallisen villiyrttipoimijan kurssituksen myötä alkoi lisääntyä myös ymmärrys siitä, miten paljon ihmisravinnoksi kelpaavia villiyrttejä eli ns rikkaruohoja luonnossamme kasvaa, mutta niihin liittyvä perinnetietous ja resurssiviisaus on laajalti unohdettu. Miten hölmöä onkaan, että kuljemme ilmaisten, terveellisten raaka-aineiden ohi lähiympäristössämme ja ostamme kaupasta muoviin pakattuja, maailman toiselta laidalta tänne rahdattuja salaatteja, yrttejä, siemeniä.